TULTA PÄIN!

Työpaikalla moni oli valitellut keväistä lenssua ja pidin itseäni onnekkaana, kun väistin kyseisen pöpön… Tähän asti. 

 

Keskiviikkona palasin Helsingistä kotiin työmatkalta ja torstaiaamuna heräsin kaktus kurkussa. Olin juuri toipunut viime viikolla sattuneesta nyrjähdyksestä. Kyseessä oli vanha vamma, joka joskus palaa riesakseni. Näin sitten jarrutin luonnollisesti treenaamistakin ja nyt tässä olen pikkuhiljaa paranemaan päin. Positiivista tässä kaikessa on ollut se, että olen ehtinyt katsastaa läpi treenipäiväkirjojani ja vertailemaan niitä ajatuksiin mitä minulla oli vuoden alussa. Nyt on nimittäin kulunut reilusti yli kolme kuukautta, kun olen treenannut BodyWorkersin valmennuksen alaisuudessa.

Piirrokseni parin vuoden takaa, joka istuu tähän viikonloppuun.

On ollut hienoa huomata edistymistä ja suoriutuvansa asioista mihin en ollut aiemmin edes haaveillut pystyväni. Näillä tarkoitan salilla suoritettuja treenejä, joissa kehitys on alkanut näkymään nostetun  raudan määrässä. On palkitsevaa kirjoittaa treenipäiväkirjaa ja huomata konkreettista tulosta. Myös pienet asiat yllättävät aina silloin tällöin. Viime viikolla kannoin kaksi raskasta ostoskassia kaupungin läpi ilman hikoamista, jota en aiemmin voinut millään välttää. Mutta näinhän se menee; asiat kehittyy vastuksesta huolimatta. Välillä treenaaminen on rimpuilua, mutta siitä huolimatta olen matkalla kohti tavoitettani.

Tämä blogikirjoitus tulee ajankohtaiseksi, koska eilen oli 15.5. jolloin vuosi sitten saavutin tavoitteeni painonpudotuksessa, mutta flunssassa en viitsinyt juhlistaa vuosipäivääni eilen. Painonpudotus oli tavoite, joka alussa tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta itselleni, mutta myös moni muu oli jo päättänyt puolestani, että se ei tulisi onnistumaan. Kaikesta negatiivisuudesta huolimatta, se onnistui silti, koska päätin sen onnistuvan. On hauskaa huomata, että ei ollut ensimmäinen kerta, kun vastarannankiiski myrkyttää ilmaa.

Vastaava tapahtui joskus vuonna 1999, kun ostin innoissani elämäni ensimmäisen sähkökitaran ja minulle tultiin sanomaan, että turhaa yrität. Noh, siitä ostoksesta seurasi muutaman vuoden päästä positiiviset arvostelut eri musiikkimedioissa, joissa arvosteltiin bändini omakustannelevyä. Olin päättänyt tehdä sitä mitä haluan ja se onnistui palavan intohimon avulla. Sitten sain päähäni lähteä tekemään lautapeliä, jonka alkutaipaleella kuulin taas epäilyksiä ja naureskeluja. ”–Ei tuosta tule mitään.” ”–Ajan hukkaa.” ”–Typerää.” Mutta yllättäen siitä projektista tuli arvostettu peli, joka myi tuhansia kappaleita ja sai paljon kiitosta pelaajilta ympäri Suomea.

Keikalla joskus 2004. Vasemalla Miikka Hietanen ja oikealla minä.

Avain menestykseen on ympäröidä itsensä parhailla ja siten nuo yllä olevat saavutukset toteutuivat tekemällä yhteistyötä parhaiden kanssa. En esimerkiksi osannut soittaa kitaraa ollenkaan, mutta silti pistin bändin pystyyn parhaimpien muusikoiden kanssa, joita vain löysin. Samoin lautapelin kanssa; ensimmäinen jolle siitä puhuin oli lapsuudenystäväni, joka on yksi parhaimpia kuvittajia. Niin bändissä kuin lautapelissä; yhteistä oli se, että etsin yhteistyökumppanit, jotka jakoivat vision tavoitteesta ja yhdessä sinnikkäästi rynnistimme tulta päin. Yhdessä oli myös mukavaa viitata epäilijöille kintaalla.

Laihdutus oli oikeastaan poikkeus, sillä siinä en tehnyt minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa. Se oli oma henkilökohtainen missioni, mutta siinäkin tykkäsin näyttää epäilijöille närhen munat. Lupasin nimittäin kävellä Jurvasta Lappiin, jos en onnistuisi. Toki kysyin silloin alussa neuvoa diabeteshoitajalta, mutta loput tein itse. Nykyinen kehonrakennus –projektini on vaativampaa kuin laihduttaminen, jossa tarvitsi vain tarkkailla syömistä. Tässä olen taas jälleen kerran ympäröinyt itseni parhailla ja otan oppia heiltä. On ihmisiä, jotka ovat tulleet sanomaan, että mihin sitä personal traineria tarvitsee, kun salille voi mennä muutenkin. Kyllähän sinne voi mennä, jos tietää mitä tekee. Kaikki eivät sitä tiedä ja jotkut luulevat tietävänsä. Tässä hommassa, kun nimenomaan nöyryys on valttia! Mielestäni on rohkeaa tunnustaa oma tietämättömyytensä ja oppia miten asia täytyy tehdä.

Personal trainer on tullut myös avuksi tavoitteiden asettamisessa ja kannustamisessa niiden saavuttamisessa. Vähän sama juttu, kun viisitoista vuotta sitten kitaristikaverini soitti minulle puhelun ja kehui nopeaa kehitystä. Tai, kun lautapelin tekoprosessissa kuvittajaystäväni rohkaisi minua aloittamaan kirjoittamisen ja ottamaan roolin tekstittäjänä. Joskus ihminen pärjää yksin, mutta hyvin usein motivaation sytyttää ympärillä olevat hyvät ihmiset. Toki löytyy aina niitä, jotka epäilevät ja nauravat, mutta heitä ei tarvitse kuunnella, koska he vievät turhaa energiaasi. Sen sijaan kannattaa kuunnella niitä, jotka tuovat energiaa. Lause "–Sinä pystyt tuohon!", luo uskoa omaan tekemiseen ja siihen täytyy uskoa, koska ilman sitä ei tapahdu mitään.

Joskus tavoitteisiin uskominen on rajua touhua, koska jatkuva haasteiden edessä seisominen luo aina sen kysymyksen, onko minusta tähän? Kynsille saaminen kumminkin kasvattaa luonnetta ja opettaa kunnes hallitset asian. Hyvin usein et voi saavuttaa mitään, ellet ole valmis ottamaan turpaan yrittäessäsi. Vaikeroin usein kitaran kanssa, kun en heti osannut pikata oikein. Tuskailin lautapelin kanssa, kun piti tehdä ensimmäistä kertaa kansainvälistä kaupankäyntiä. Laihduttaessa oli epätoivoisia hetkiä, kun paino junnasi paikoillaan tai puntari näytti kilon tai kahden tulleen takaisin. Mutta sinnikäs yrittäminen vei aina kuoppien yli kohti tavoitetta.

Teemu Rajalan kuvittama kohtaus minun kirjoitttamastani sarjakuvasta,
jossa eteläpohjalainen isäntä päättää ottaa haasteen vastaan lisukkeiden kera.
(Kyseinen ruutu erikoisversiosta, joka oli kirjoitettu pohjalaisella murteella.)

On mielenkiintoista miten ihminen luo itselleen esteitä omassa mielessään ja ei pyri saavuttamaan mahdollisuuksien rajoissa olevaa tavoitetta. Jos päätät yrittää jotain, niin pahimmassa tapauksessa vain epäonnistut. Salilla olemme valmentajan kanssa käyneet monta haastetta läpi, joissa joskus epäilen onnistumistani. Sitten minua muistutetaan ettei epäonnistumisessa ole mitään hävettävää. Uuden asian edessä ne ovat pieniä askeleita, jotka vievät tavoitetta kohti.

Tuskin maltan odottaa, että pääsen yli tästä räkää pursuavasta olotilasta ja takaisin haastamaan itseni viikon löysäilyn jälkeen. Kiirettä riittää joka suunnalta, koska nyt salitouhujen ohella olen tiimini kanssa viemässä mobiilipeliämme kansainvälisille markkinoille. Haasteet ovat taas jälleen kerran suuret, mutta kuten aina; epäilijöiden sijaan katseeni suuntautuu sille puolelle, joka nostaa peukalot rohkeasti ylös. Kuuntelen sitä joukkoa, joka kannustaa kulkemaan eteenpäin: 

Tulta päin!

-Jaakko