Hiihtäminen on mukavaa!

Raskas työviikko on taas takana ja toivotin viikonlopun tervetulleeksi. Viikko meni pitkien työpäivien lomassa studiolla tietokoneen ääressä istuen, mutta vaihtelua toi myös monien ihmisten tapaaminen ja yhtiön liiketoiminnan eteenpäin vieminen. Työni on tosi monipuolista ja voin olla sen parissa monessa mukana. Yksi asia kumminkin yhdistää kaikkia toimenkuviani: Aina on kiire ja deadlinet paukkuvat. Jo alkuviikosta aloin tuumimaan parhainta tapaa tasapainottaa tilannetta ja valitsin jo kauan kaipaamani hiihtämisen.
Tänä talvi on huimasti parempi viime vuoden kurakeliin verrattuna, koska nyt on lunta! Viikko sitten kuvittelin viime talven tulevan takaisin, kun kadut lainehtivat vettä, mutta se oli onneksi vain väliaikaista ja nyt pakkaset ovat taas täällä. Viime vuonna pääsin hiihtämään vain pari kertaa ja silloin oli käydä huonosti laskiessani mäkeä alas. Mäen alapuolella odotti hiekkapinta, joka tarrasi toisen suksen maahan kiinni ja sitten seurasi ilmalento. Lyhyen ilmailun aikana totesin, että iPhoneni on vasemmassa taskussa, joten parempi laskeutua perseelleni. Materialismi säästi uuden luurin hankinnan, mutta perse oli kipeänä monta viikkoa.

Reippaalla mielellä David Hasselhoff hymy naamalla kohti korpea.

Viime vuonna huomasin myös laihdutuksen sivuvaikutuksen hiihtämisen yhteydessä. Voimiani olivat hävinneen ja huomasin tämän sivakoidessani ylämäkeen. Tänä vuonna tämä asia oli huomattavasti paremmalla tolalla ja eipähän tarvinnut lentää enää ilmassakaan. Yksi viime vuoden ongelma oli edelleen olemassa; kukaan ei lähtenyt kaveriksi ladulle. Nykyään monella kaverilla on kiireitä ja velvollisuuksia jopa viikonloppuna. Sitähän se päälle kolmekymppisen ihmisen elämä on.

Silloin joskus lukioikäisenä kyse oli enemmän asennevammasta. Silloin hiihtäminen oli kuin rangaistus ja koulussa tehtiin kaikki kepposet, että tältä vältyttäisiin. Muistan aina nämä liikuntatunnit, joilla ”jouduimme” hiihtämään. Metsään päästyämme lähdimme opettajaa pakoon. Joskus menestyksellä ja joskus vain osa meistä onnistui välttämään koko lenkin. Oikaisimme metsässä nopeasti paluuladulle ja pakenimme tunnilta keskustan konditoria kahvioon, missä lusmuilimme loppu ajan liikuntatunnista. Se oli kapina aikaa se.
Nyt noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin minä lähdin ladulle vapaaehtoisesti. Kapinan tilalle on tullut järkeä ja nykyinen minä potkisi sitä 15-vuotiasta itseäni reiruhun liikkeelle, jos se vain olisi mahdollista. Uskoisin opettajan olevan tästä iloinen, ainakin itse olen. Ja hyvä kun tämä muutos tuli tässä iässä, enkä herännyt ajattelemaan vasta ruumishuoneen ovella. Hemmetin hauskaa on se, että minulla on edelleen käytössä nämä samat sukset kuin silloin koulussa. Ne ovat uuden veroiset, kun niitä ei ole juuri käytetty. Tämä oli minulle siis vintage talvivälineurheilua ja toivon olevani tästä kahdenkymmenen vuoden päästä yhtä hyvässä vedossa kuin nämä vanhat sukset ovat tänään. 

Jeah, jos nämä säilyvät vielä päivieni loppuun saakka, niin laittakaa ne arkkuun mukaan.

Nyt tänään minulla oli tarkoitus hiihtää Jurvassa olevan Rauhankankaan reitti. Asetin Runkeeper –nimisen softan puhelimessa hiihdolle ja lähdin sivakoimaan. Minulla tarkoitus kehittää kuntoa niin paljon kuin mahdollista, sillä haluan olla valmis tulevaan treeniin, mikä tapahtuu BodyWorkerssin ohjauksessa. Hiihtämisessä tulee pidettyä melkein koko ajan sykettä korkealla ja siten koen sen uintia tehokkaammaksi. Lisäksi istumatyöllä rangaistu vartalo saa kokea monipuolista työskentelyä.
Rauhankankaalla hiihtäessä tavoitteenani oli saapua siellä olevalle taukopaikalle, kirjoittaa nimeni hiihtokirjaan ja sitten hiihtää takaisin maantielle. Lähtöpaikalla pistäessäni sukset jalkaan, vastaan tuli vanhempi nainen ja kysyin häneltä lenkin pituutta. Hän arvioi sen pituudeksi 8km. Laskelmoin hoitavani kyseisen matkan yhdessä tunnissa. Noh rohkeasti liikkeelle sitten!

Yhden kilometrin jälkeen huomasin realiteetit. Vaikka olen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten, niin kuntoani minun on syytä kehittää. Jalat jaksoivat todella mainiosti, mutta kädet! Huomasin jossain vaiheessa tekeväni enemmän töitä jaloilla kuin käsillä, koska säästelin maitohapoilla olevia käsiä. Pitkät polkupyörälenkit ja kävelyt ovat kehittäneet jalkojani, mutta käsiäni en ole käyttänyt näin tehokkaasti juuri ollenkaan. Toki rautaa on tullut nosteltua, mutta siitä ei ollut nyt apua.
Saavuttuani taukopaikalle, kirjoitin nimeni hiihtokirjaan ja en ollut ensimmäinen nimen kirjoittaja sinä päivänä. Jurvan hiihtolatu on näemmä suosittu kohde. Sitten törmäsin uuteen ihmiseen. Mies oli luonnollisesti hiihtäen liikkeellä, mutta hänellä oli koira mukana. En ollut koskaan nähnyt kenenkään hiihtävän koiran kanssa ja mielestäni se oli hauska idea. Mies kehaisi, että yleensä väitetään, että hiihtäminen on vanhojen äijien puuhaa, mutta nyt tuli vastaan poikkeus, joka olin minä. Lähdimme kolmistaan takaisin kohti maantietä ja sain seurasta enemmän virtaa sivakoida reippaammin. Huomasin tuosta sen, että seura todella antaa treenaamiseen paljon ja minä olen tähän saakka treenannut yksin.

Minä tavaamassa nimeäni Hiihtokirjaan.

Enkä ollut päivän ainoa hiihtäjä tässä metsässä.

Tällä viikolla sain saliohjelman ja uuden ruokavalion BodyWorkers valmentajaltani. Treenaaminen alkaa pian ja odotan sitä innokkaana. Koska, jos hiihtolenkillä seura parantaa suoritusta, niin näin tapahtuu myös varmasti valmennuksen alaisuudessa.

Palattuani lähtöpisteeseen tsekkasin Runkeeper –sovelluksen mittauksen ja olin suoriutunut lenkistä alle tunnissa.

Reittini, sen kesto ja kuluttamani kalorit.

Päivä ehti tummua, mutta jos huomenna lähtisin vähän aikaisemmin liikkeelle.


Huomenna palaan ladulle ja yritän päihittää tämän päivän aikani.
Nautitaan talvesta ja tsemppiä kaikille!
-Jaakko