Tämän viikon treenit voidaan mitata kilometreissä. Olen juossut asuntojen ja
työtapaamisten perässä. Lisäksi tänään huomasin ojaan ajaneen auton ja tein
pienen lämmittelyn työntämällä auton takaisin maantielle. Kiirettä on siis
riittänyt, mutta olen ehtinyt panostaa myös treenaamiseen.
Treenaaminen on tuonut näihin kiireisiin mukavaa
tasapainoa. Salilla se puolitoistatuntinen on se aika päivästä, kun en mieti
mitään muuta kuin treenin suorittamista. Henkisesti se on minulle lomailua,
mutta ruumiillisesti joudun antamaan kaiken mitä minulla on.
Lihakset joutuvat näissä treeneissä äärimmilleen ja
muutamien sarjojen jälkeen käveleminen toiseen treenipisteeseen tuntuu todella
huteralta. Eräässä liikkeessä valmentajani huomautti, että jalkani eivät pysy
yhdessä toistojen aikana. Kyllähän minä yritin, mutta erittäin vaikeaa se oli,
kun takana oli jo erinäisiä harjoituksia.
”–Pidä jalat yhdessä!”, valmentaja komensi.
”–Minä yritän.”, vastasin.
”–Laitetaas sulle vähän motivaatiota.”, valmentaja
sanoi ja otti levypainon.
”–Purista tämä polvien väliin. Jos hellität otetta,
niin se putoaa sun kasseille.”, valmentaja huomautti.
”–Jätkä haluaa tehdä musta eunukin.”, minä vastasin.
”–It’s up to you man.”, vastasi valmentaja hymyillen.
No, motivoihan tuo pitämään jalat yhdessä ja itse
asiassa auttoi keskittymään toistoihin paremmin. Levypaino lopulta lipesi
polvien välistä syliini, mutta ei se minusta silti sopraanoa tehnyt. Judas
Priestin biisit eivät siis onnistu vieläkään ja minä en valita siitä!
Motivaatiopaino
polvien välissä ja keskityn toistoihin.
Synnytysilme
kasvoillani tykitän rautaa ylös.
Treenin päätteeksi sain kymmenminuuttisen
vatsalihashaasteen, jota kukaan kuulemma ei ole vielä suorittanut kunnialla.
Tässä vaiheessa lihakseni olivat jo hyytelöä, mutta koitin silti antaa
parhaani. Juttu eteni siten, että ensin tehdään vatsalihaksia, sitten juostaan
salin päähän, takaisin ja uudestaan vatsoja.
Aloitimme linkkuveitsillä. Vartaloni ei napsahtanut
linkkuun puhtaasti, vaan toistoni toteutuivat löysästi. Sitten niiden jälkeen
minun piti lähteä juoksuun, mutta jalat eivät todellakaan kantaneet rivakkaa
juoksua. Reisilihakset laittoivat hanttiin ja pystyin suorittamaan vain Hessu
Hopomaisen hölkän. En ihan tarkkaan muista missä järjestyksessä mitäkin meni,
mutta takaisin tullessa suoritin vuorikiipeilyä, vatsankiertoja jne.
Neljännellä tai viidennellä kerralla valmentaja oli käärinyt pehmustematon
vatsansa eteen ja antoi komennon.
”–Ota niskasta kiinni!”, hän huusi.
”–Häh?”, minä olin ihan pihalla ja uuvuksissa.
”–Ota mua niskasta kiinni!”, hän huusi uudestaan ja
minä otin häntä niskasta kiinni.
”–Potkaise polvella vatsaan!”, valmentajani komensi
ja minä potkaisin.
”–Vahingoittamistarkoituksessa!”, hän komensi ja minä
potkaisin hieman kovempaa.
”–Vahingoittamistarkoituksessa!”, hän huusi kovempaa
ja lisäsin tehoa.
”–Vahingoittamistarkoituksessa!”, hän huusi taas ja
minä pistin kaiken tehon potkuun mitä vain pystyin.
”–Hyvä! Se pitää olla rumaa! Jatka!”, hän huusi taas ja
minä potkin.
”–Juoksua!”, hän huusi ja minä lähdin juoksemaan.
Treenin jälkeen olin maassa makaava väsynyt märkä rätti. En ollut koskaan elämässäni kokenut mitään tällaista ja tämä on mahtavaa. Nyt kun pari päivää on tuosta kulunut, niin huomaan jonkin menneen eteenpäin. Lihakset eivät ole niin kipeät, kuin mitä ne olivat viime viikolla. Toki haasteet tulevat nousemaan suuremmiksi, mutta sitä mukaa ihminen kehittyy.
Ankaraa treeniä kaikille!
- Jaakko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.