keskiviikko 18. helmikuuta 2015

OMAA AIKAA JA KOVAA RÄÄKKIÄ!

Tämän viikon treenit voidaan mitata kilometreissä. Olen juossut asuntojen ja työtapaamisten perässä. Lisäksi tänään huomasin ojaan ajaneen auton ja tein pienen lämmittelyn työntämällä auton takaisin maantielle. Kiirettä on siis riittänyt, mutta olen ehtinyt panostaa myös treenaamiseen.

Treenaaminen on tuonut näihin kiireisiin mukavaa tasapainoa. Salilla se puolitoistatuntinen on se aika päivästä, kun en mieti mitään muuta kuin treenin suorittamista. Henkisesti se on minulle lomailua, mutta ruumiillisesti joudun antamaan kaiken mitä minulla on.

Lihakset joutuvat näissä treeneissä äärimmilleen ja muutamien sarjojen jälkeen käveleminen toiseen treenipisteeseen tuntuu todella huteralta. Eräässä liikkeessä valmentajani huomautti, että jalkani eivät pysy yhdessä toistojen aikana. Kyllähän minä yritin, mutta erittäin vaikeaa se oli, kun takana oli jo erinäisiä harjoituksia.

”–Pidä jalat yhdessä!”, valmentaja komensi.
”–Minä yritän.”, vastasin.
”–Laitetaas sulle vähän motivaatiota.”, valmentaja sanoi ja otti levypainon.
”–Purista tämä polvien väliin. Jos hellität otetta, niin se putoaa sun kasseille.”, valmentaja huomautti.
”–Jätkä haluaa tehdä musta eunukin.”, minä vastasin.
”–It’s up to you man.”, vastasi valmentaja hymyillen.

No, motivoihan tuo pitämään jalat yhdessä ja itse asiassa auttoi keskittymään toistoihin paremmin. Levypaino lopulta lipesi polvien välistä syliini, mutta ei se minusta silti sopraanoa tehnyt. Judas Priestin biisit eivät siis onnistu vieläkään ja minä en valita siitä!
Motivaatiopaino polvien välissä ja keskityn toistoihin.

 Synnytysilme kasvoillani tykitän rautaa ylös.

Treenin päätteeksi sain kymmenminuuttisen vatsalihashaasteen, jota kukaan kuulemma ei ole vielä suorittanut kunnialla. Tässä vaiheessa lihakseni olivat jo hyytelöä, mutta koitin silti antaa parhaani. Juttu eteni siten, että ensin tehdään vatsalihaksia, sitten juostaan salin päähän, takaisin ja uudestaan vatsoja.

Aloitimme linkkuveitsillä. Vartaloni ei napsahtanut linkkuun puhtaasti, vaan toistoni toteutuivat löysästi. Sitten niiden jälkeen minun piti lähteä juoksuun, mutta jalat eivät todellakaan kantaneet rivakkaa juoksua. Reisilihakset laittoivat hanttiin ja pystyin suorittamaan vain Hessu Hopomaisen hölkän. En ihan tarkkaan muista missä järjestyksessä mitäkin meni, mutta takaisin tullessa suoritin vuorikiipeilyä, vatsankiertoja jne. Neljännellä tai viidennellä kerralla valmentaja oli käärinyt pehmustematon vatsansa eteen ja antoi komennon.

”–Ota niskasta kiinni!”, hän huusi.
”–Häh?”, minä olin ihan pihalla ja uuvuksissa.
”–Ota mua niskasta kiinni!”, hän huusi uudestaan ja minä otin häntä niskasta kiinni.
”–Potkaise polvella vatsaan!”, valmentajani komensi ja minä potkaisin.
”–Vahingoittamistarkoituksessa!”, hän komensi ja minä potkaisin hieman kovempaa.
”–Vahingoittamistarkoituksessa!”, hän huusi kovempaa ja lisäsin tehoa.
”–Vahingoittamistarkoituksessa!”, hän huusi taas ja minä pistin kaiken tehon potkuun mitä vain pystyin.
”–Hyvä! Se pitää olla rumaa! Jatka!”, hän huusi taas ja minä potkin.
”–Juoksua!”, hän huusi ja minä lähdin juoksemaan.

Treenin jälkeen olin maassa makaava väsynyt märkä rätti. En ollut koskaan elämässäni kokenut mitään tällaista ja tämä on mahtavaa. Nyt kun pari päivää on tuosta kulunut, niin huomaan jonkin menneen eteenpäin. Lihakset eivät ole niin kipeät, kuin mitä ne olivat viime viikolla. Toki haasteet tulevat nousemaan suuremmiksi, mutta sitä mukaa ihminen kehittyy.

Ankaraa treeniä kaikille!

- Jaakko



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.